Sain mitä halusin – terveyteni takaisin

Tahdonvoiman merkityksen ymmärrät todella vasta sitten, kun olet seinää vasten. Joko tai. Häviä tai voita. Luovuta tai taistele. Kaikkia taisteluita ei tarvitse voittaa, mutta tämän taistelun halusin voittaa. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Torstaina iltayöstä 2.10.2014 OYS:n kirurgian päivystyksen lääkärin vastaanottohuoneessa seistessäni ja kyyneleen valuessa silmäkulmastani, en osannut edes arvata mikä mahti on sisukkuudella, periksiantamattomuudella ja tahdonvoimalla.

Voi kuule, aikaikkuna on 24 h eli vuorokausi. Ja siitä on nyt mennyt yli viisi vuorokautta. Ei sulla enää kiire ole.

Haistakaa paska koko sakki, ajattelin itkua nieleskellen. Ystäväni oli tuonut minut suoraan Turkin koneesta Oulun seudun yhteispäivystykseen, koska vasen käteni oli halvaantunut ja kaularangan yksi välilevy oli (turkkilaisen neurokirurgin sanoja lainatakseni) ”räjähtänyt”. Siinä ne sitten toljottivat punasilmäistä kotiin palannutta turistia koko kööri; pari sairaanhoitajaa, neurokirurgi ja liuta kandeja. Oli ilta, kello noin kymmenen. Kohta tuli potilaskuljettaja, joka ohjasi minut OYS:n osastolle 10. Koska eihän tässä enää kiire ollut. Peli oli jo pelattu.

Huonetoverina jääkaappi

Osastolla ei ollut tilaa minulle. Koska olin juuri palannut ulkomailta, minut piti eristää muista potilasta. Saatoinhan kantaa jotain häijyä basiliskoa, joka sitten sairastuttaisi kaikki turistiripuliin. Niinpä köllöttelin sairaalasängyssäni alkuyön potilaiden käytössä olevassa keittiössä. Käytännöllistä; jääkaappi suoraan sängyn vieressä. Niin, paitsi että piti olla puolen yön jälkeen ravinnotta. Siellä sitten makasin vuoteessani sanoinkuvaamattoman vitutuksen ja epäuskon vallassa. En edes yritä kuvailla asiaa tuon siivommin, koska kaikki muu olisi vähättelyä. Vitutti, koska tilanne olisi todellakin voinut olla hyvin paljon parempi. Tiedätte sen ”kun paska osuu tuulettimeen” -efektin. Tämä keissi oli juuri sellainen, viimeistä piirtoa myöten. Palaamme tilannetta edeltäviin tapahtumiin tulevissa postauksissani.

Jääkaappi huonetoverina ei juuri mieltä lämmittänyt, kun ravinnotta piti kuitenkin olla. Olo oli muutenkin epätodellinen. Muu perhe nukkui omassa kodissamme aivan onnellisina mukavan perheloman päätteeksi, mutta minä vihasin halvaantunutta vasenta kättäni sairaalassa enkä saanut unta.

Aamuyöstä minut siirrettiin yhden hengen huoneeseen. Sairaanhoitaja avasi suoniyhteyden leikkausta varten. Vielä ei tiedetty, milloin pääsisin saliin. Puolen päivän aikaan sh kävi ilmoittamassa, että olen menossa saliin seuraavaksi. Paitsi että en sitten mennytkään, koska tuli jokin kiireisempi operaatio. Aivan, minulla ei enää ollut kiirettä… Iltapäivällä uusi yritys. Lähdimme sairaalasängyllä kohti leikkaussalia ja kävin jo salissa sisälläkin, kun jälleen kerran bumerangina takaisin! Taas joku kiireisempi. Hymyilin vain hyväksyen tilanteen, mitäpä tuota muutakaan olisi voinut. Lopulta, vasta illalla pääsin saliin. Oli kulunut kuusi vuorokautta halvausoireiden ilmaantumisesta.

Pari Buranaa ja kotiin

Leikkauksen jälkeen, anestesiahuuruista herätessäni tajusin olevani edelleen leikkaussalissa. En siis heräämössä, kuten kuuluisi. En pystynyt puhumaan, mutta pää toimi hetkittäin. Ensimmäinen ajatus oli, että jotain on mennyt pieleen ja minut pitää ehkä operoida uudelleen. Enhän muuten enää salissa olisi. Anestesiahoitaja kävi moikkaamassa, mutta en vieläkään saanut sanaa suustani. Hän kuitenkin sanoi, että olen vielä salissa koska heräämöön ei voitu ottaa eristyspotilasta.

C5-hermo oli ihan pimeä

Näillä sanoin minut leikannut neurokirurgi arvioi C5-kaulahermoani, jonka massiivinen discus prolapsi eli välilevyn pullistuma niskan välissä C4/C5 oli puristanut niin ahtaalle, että oli halvaannuttanut suurimman osan vasemman käteni toiminnoista. Pystyin liikuttamaan sormiani ja ojentajassa oli voima tallessa, mutta kaikki muut toiminnot mykkinä. Luonnollisesti heti heräämisen jälkeen yritin vimmatusti saada nostettua vasemman käteni painovoimaa vastaan; tuloksetta! Huolimatta siitä, että leikkaus tehtiin auttamattoman myöhään, elättelin toiveita ihmeparantumisesta.

Leikkauksen jälkeisenä aamuna neurokirurgi kävi vielä tapaamassa minua ja vahvisti sen, minkä edellisenä päivänä olin jo kuullutkin. Hermo oli ihan pimeä. Käsi roikkui hervottomana vartalon vieressä ja vain sormia pystyin liikuttamaan. En pystynyt loitontamaan enkä koukistamaan kättäni. Kirurgin ennuste oli synkkä: Tuskin tulee kuntoutumaan. Kyselin kaikki mahdolliset ”entä jos sitä ja entä jos tätä” -kysymykset. Olin valmis melkein mihin vain. Tarvitsin kättäni. Ainoa, mitä sain, oli lähete fysiatrialle. (Elettiin lokakuun 4. päivää ja ensimmäinen aika fysiatrialle tuli maaliskuulle. Ei ihan älyttömän vakuuttavaa toimintaa. En pitänyt vaihtoehtona odottaa 5,5 kk ennen kuin saisin jostain apua.) Eräs tärkeä ystäväni sekä perheeni tulivat hakemaan minua kotiin aamupäivällä. Itkeä tihruutin surkeaa kohtaloani ja kirurgin lannistavaa ennustetta. Sairaanhoitaja tarjosi vielä haavakipuun Buranaa. Se jäikin viimeiseksi kipulääkkeeksi, jonka tähän vaivaan nielaisin. Invalidina kotia kohden vain.

Lauantaina 4.10.2014 OYS, os. 10. En saanut edes itse otettua kuvaa leikkaushaavastani. Niskanikamien C4 ja C5 väliin laitettiin implantti etukautta. Aika rujon näköinenhän se oli. Edelleen siinä näkyy selkeä arpi. Muistan kerran erään potilaani kysyneen minulta, että olenko yrittänyt itsemurhaa, koska kaulassani on niin pitkä arpi.

Syvissä vesissä

Leikkauksen jälkeisenä päivänä eli lauantaina 4.10.2014 pääsin kotiin. Arki jatkui, mutta minulla oli haasteita selviytyä edes paidan pukemisesta tai riisumisesta, kun toinen käsi roikkui kuin pulkannaru vailla funktiota. Kuvitelkaapa itse, että toinen käsi on pois pelistä. Hidastaa monia päivittäisiä toimintoja. Eniten organisoimista vaati kuitenkin hevostallin rutiineista suoriutuminen. Tallin kaikki kuusi karsinaa olivat käytössä eikä kuuden hevosen aamutallit yksikätisenä aivan yksiselitteisen vaivattomasti hoidu. Olen edelleenkin kiitollinen heille, jotka silloin olivat tukenani ja auttoivat myös tallitöissä!

Meinaahan se tuo soppatorvi olla vähän hellä ja toisen yläraajan kans ongelmia vaikka muille jakaa, mutta mutta… ei auta jäädä tuleen makaamaan, häh? (oma FB 5.10.2014)

Kotiin päästyäni piehtaroin päivän pari itsesäälissä ja ulisin kohtaloani. Olin vain 1,5 kk aiemmin aloittanut ensihoitaja amk-opinnot ja suurin huolenaiheeni oli, ettei taida yksikätiselle ensihoitajalle olla oikein töitä ainakaan kentällä. Olin todella todella kovasti halunnut päästä ensihoitaja amk -koulutukseen. Polte alalle oli niin kova, että päästäkseni kouluun kävin edellisenä keväänä korottamassa ikivanhan yo-todistukseni reaalin arvosanaa Magnasta Eximiaan. Olin laskenut, ettei kovatasoiseen kouluun muuten ole meikäläisen papereilla mitään asiaa. Kirjoitin terveystiedosta tosiaan Eximian ja pisteeni riittivät niukin naukin. Yksi este oli voitettu. Tämä oli helppo, mutta nyt edessäni oli todellinen fyysinen rajoite, suorastaan este kyseisen työn tekemiselle. Kirurgikin ehdotteli alan vaihtoa.

Todennäköisyydet eivät olleet puolellani, mutta oman mieleni sain valjastettua periksiantamattomuudella ja sinnikkyydellä. Oikeastaan vain sillä oli väliä, mitä itse ajattelin. Minulla oli kristallinkirkas tavoite:

Minä saan käteni kuntoon ja valmistun ensihoitaja amk -tutkintoon aikataulun mukaisesti.

Kuulostaa varmasti tästä luettuna hienolta ja jalolta päätökseltä, suorastaan sankarilliselta. Mutta voin kertoa sinulle, lukijani, että epäilys ja turhautuminen olivat silti usein läsnä. Työnsin ne ajatukset kuitenkin niille kuuluvaan arkistoon (Ö-mappiin) ja annoin tilaa asioille, jotka veivät minua kohti tavoittani. Vaikka en ollut varma, teenkö oikeita asioita, onnistuin kuitenkin tekemään joitain viisaita päätöksiä tavoitteen saavuttamiseksi ja ennen kaikkea: PIDIN KIINNI PÄÄTÖKSISTÄNI.

Uuteen nousuun

Maanantaina 6.10.2014 aamulla astuin Oulun ammattikorkeakoulun simulaatioluokkaan. Siellä oli jo opiskelijatovereitani sekä kaksi opettajaani. Kävin sanomassa toiselle heistä, että olen ollut kolme päivää aiemmin kaularangan leikkauksessa ja haluaisin toimia vain tarkkailijana tänään. Enempää en ehtinyt opettajani kanssa asiasta siinä hetkessä keskustella. Hyvälle opiskelijatoverilleni kerroin simulaatioluokan lattialla istuessani, mitä oli tapahtunut. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten tulen selviytymään tulevista simulaatioista tai harjoitteluista tai mistään muustakaan.

En mä oikein muuta osaa sanoa, kuin että onhan mulla aivan mahtavia ystäviä ja tuttavia! <3 Tosi paljon tullut tsemppausta ja konkreettista apua, kiitos siitä! Sitä tässä nyt tarvitaankin. Parempiakin päiviä on nähty eikä vasen suora oikein säväytä, mutta rakennellaan siitä ajan kanssa entistä ehompi. Kärsivällisyyttä, mistä sitä voisi ostaa? 😉 Ei kuulu meikäläisen perusvarusteluun. (oma FB 10.10.2014)

Siitä se sitten lähti. Tavoite, toiminta ja oikeat ihmiset. Jokainen, joka minut tuntee tai on edes esittelyni tästä blogista lukenut, tietää, että olen valmistunut ensihoitaja amk -tutkintoon (aikataulun mukaisesti) ja työskentelen tällä hetkellä hoitotason ensihoitajana. Vasen käteni on kunnossa. Eroa oikeaan ei edes huomaa, ellen itse asiasta kerro. Muistona vuoden 2014 syksystä minulla on näyttävä arpi kaulassa. Kannan sitä muistona omasta tarinastani muistuttamassa tahdonvoiman merkityksestä sekä siitä, että jos todella jotain haluan, voin sen saada.

Tarina ei ole vielä tässä. Tulen kertomaan, sinulle lukijani, kuinka saavutin tavoitteeni. En siksi, että haluaisin nostaa itseäni jalustalle, vaan siksi, että se voisi inspiroida sinua saavuttamaan omat tavoitteesi. Koska kaikki on mahdollista. Sinun on vain oltava määrätietoinen ja ennen kaikkea tiedettävä mitä haluat. Kaikki muu kyllä järjestyy. Vastoinkäymisiä tulee (niitä tuli minullekin), mutta jos olet päättänyt voittaa taistelusi, menet niistä yli.

hyvinvointivallio Written by:

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *